MAAILMAN SYNTY / Suomi

 

Muinoin, aikojen alussa, oli vain vettä ja ilmaa. Maailma ei ollut vielä muotoutunut, ei ollut maata, ei kasveja, ei ihmisiä.

Ilmatar, ilman ihana impi, eleli ilman pitkillä pihoilla, yksinänsä kuljeskeli taivahalla. Autiot olivat taivaan tantereet ja niin ikävystyi Ilmatar, kave Luonnotar korea, aikojansa ja laskeutui rannattoman alkumeren selälle. Siellä Tuuli impeä tuuditteli sinisillä aalloilla ja neito ajelehti itään, länteen, etelään ja luoteeseen. Siinä ajelehtiessaan sinisen vaahtopäisen veden syleilyssä Ilmatar tuli raskaaksi meren Tuulesta ja alkoi odottaa lasta. Hän odotteli synnytystään seitsemän, yhdeksän vuotta.

Eräänä päivänä taivaalle lensi suuri Sotka etsien itselleen pesän sijaa. Se lenteli lännestä itään, luoteesta etelään, mutta meri oli tyhjä ja autio. Silloin Ilmatar, veden emonen, nosti polvensa merestä. Sotka näki sen ja luuli heinämättääksi. Niinpä lensi lintu Ilmattaren polven päälle, teki siihen pesän ja muni pesään kuusi kultaista munaa, rautamunan seitsemännen. Sotka alkoi hautoa muniaan. Ilmatar tunsi polvensa kuumenevan ja helpottaakseen polttoa hän heilautti jalkaansa. Munat vierähtivät veteen ja muuan munista särkyi. Rikkoutuneen munan yläpuolesta tuli taivas, alapuolesta maa. Munan ruskuainen muuttui auringoksi, valkuainen kuuksi. Se osa munasta, joka oli kirjava, nousi taivaalle tähdiksi, mustukaiset muuttuivat pilviksi.

Niin kuluivat ajat ja saapui kymmenes kesä. Aurinko paistoi päivällä, kuu kuumotti yöllä. Ilmatar ui yhä aalloilla. Hän liikutteli käsiään ja jalkojaan ajelehtiessaan meren aalloilla. Mihin hänen kätensä koski, siihen syntyi niemi, ranta muotoutui kyljen painannasta. Kun hän ojensi jalkansa, syntyi lohiapaja, päätä kääntäessään lahti. Maailma oli valmis vaan ihmistä ei ollut olemassa.

 

Oli kulunut jo kolmekymmentä vuotta ja vihdoin tuli aika synnytyksen. Ilmatar rukoili Ukko ylijumalaa, koko maailman kannattajaa avukseen. Vaka vanha Väinämöinen viipyi vielä äitinsä kohdussa ja alkoi puhua pimeässä asuinsijassaan:" Kuu, päästä minut, Aurinko, päästä minut, Otava, päästä minut tästä ahtaasta tilasta. Toivoisinpa näkeväni auringon, kuun ja tähdet."

Kun mitään ei tapahtunut, hän aukaisi itselleen tien nimettömällä sormellaan ja putosi mereen.

Viisi vuotta, jollei kauemminkin, kellui Väinämöinen meren aalloilla. Lopulta ajautui sumuiseen niemeen, aivan puuttomaan ja nimettömään. Hän nousi maihin ja näki yllään yössä kuun ja tähdet. Aamulla kohosi taivaalle valoa loistava aurinko. Niin oli vihdoin syntynyt Väinämöinen, mahtimies, tietäjä iänikuinen. Tuulet olivat Väinämöisen isänä, Ilmatar äitinä.

 

Väinämöinen asui puuttomalla niemellä vuosia. Eräänä päivänä saapui niemelle Sampsa Pellervoinen, pienoinen puiden kylväjä. Hän kylvi maat, sirotteli vakastaan siemenet soille, ahoille ja kallioille. Siemenet itivät, puut alkoivat yletä. Kohta kasvoi niemellä kuusia, kukkalatvoja, petäjiä, koivuja, leppiä ja katajia. Tuomiin puhkesi kukkia ja katajat saivat marjansa. Ja taas kului vuosia. Ilmassa oli utua ja erään kerran nousi niemelle neljä vedenneitoa kastekortetta niittämään. He niittivät ja haravoivat kortteet karholle. Nyt nousi merestä Tursas ja poltti kortteet tuhkaksi. Tuhkassa oli tammen terho ja siitä kasvoi kaunis tammi. Tammi varttui. Lopulta sen latva kurotti taivaalle ja sen oksat levittäytyivät itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Siitä kasvoi niin suuri, että se esti pilvien vaelluksen taivaan laella. Nyt ei näkynyt enää aurinkoakaan. Maailma oli pimeä.

 

Vanha Väinämöinen huolestui. Oliko olemassa urosta, joka taitaisi tammen kaataa? Silloin nousi merestä pienoinen mies, peukalon mittainen, vaaksan korkuinen. Hartioillaan oli vaskihattu, käsissään vaskikintaat, vaskinen vyö vyöllänsä, kädessään pienoinen vaskikirves. Kun Väinämöinen katsoi miestä, alkoi tämä kasvaa. Vihdoin miehen pää oli pilvien tasalla. Parta ulottui polviin, tukka kantapäihin asti. Miehen silmien väli oli sylen levyinen.

Sitten astui mies askeleen hiekalle, toisen mullalle, kolmannella tuli tammen juurelle. Hän iski puuta kirveellä. Iski kolme kertaa ja kolmannella iskulla tammi kaatui. Sen latva työntyi itään, tyvi luoteeseen. Se oli ihmetammi, sillä joka sai siitä oksan, sai ikuisen onnen. Latvan saaja sai ikuisen taian. Lehvä antoi ikuisen rakkauden. Muutamat tammen lastuista Tuuli ajoi vettä myöten Pohjolaan. Pieni Pohjolan piikanen keräili lastut ja vei kotiinsa; niistä veistivät noidat nuolensa.

 

Tammi oli kaatunut, pilvet juoksivat, aurinko paistoi utuiseen niemeen. Lehdet puhkesivat puiden oksiin, kukat kedoille, ruoho viheriöi ja linnut lauloivat. Kului jälleen aikoja. Eräänä päivänä löysi Väinämöinen meren rannan hietikolta seitsemän jyvää. Ne hän kätki näädännahkaiseen vakkaansa ja lähti kylvämään. Silloin tiainen sirkutti puusta Väinämöiselle: "Älä luule, älä luule. Ei kasva Osmon ohra, ellet ensin kaada kaskea ja sitä tulella polta."

Niinpä kaatoi Väinämöinen suuren kasken vaan yhden koivun jätti kaatamatta.

Silloin huusi suuri kotka ilmasta:" Miksi jätit yhden koivun kaatamatta?"

"Jätin sen lintujen leposijaksi", vastasi mies.

"Teit hyvin, Väinämöinen", vastasi lintu hyvillään.

Kotka iski tulta sytyttäen tantereen ja pohjoistuuli poltti kaadetut puut. Kaskipelto oli vihdoin valmis kylvettäväksi. Väinämöinen otti seitsemän jyvää näädännahkaisesta vakkasesta ja alkoi kylvää.

"Minä kylvän Luojan sormien lomitse. Oi Ukko, ylijumala, vihmo taivaastasi vettä oraille!", rukoili Väinämöinen.

"Pane nyt turve tunkemaan ja maa väkevä vääntämään! Ei maa väkeä puutu, kun vain luonnon tyttäret kasvulle luvan antavat", pyysi Väinämöinen Mannun eukolta, maan emännältä.

Ukko ylijumala piti pilvissä käräjät ja lähetti idästä pilven. Taivaasta alkoi sataa, olkinen oras nousi pehmeästä pellosta. Pian kasvoi kaskimaalla kuusitahkoista ohraa, kolmesolmuista. Niin oli vilja syntynyt maan päälle.

 

Takaisin