Runo Anne Jouhtinen

Kuvat Ilkka Kallio

 

Taivaan tuulten pyörteissä,

hiljaisuuden tuolla puolen

odotti laskeutumistaan

Maan päälle nainen,

peurojen hengetär,

tytär pyhien jumalien.

 

Oli Maassa unohduksen aika,

pimeyteen oli vaipunut

ihmisen sielu.

Kadonnut oli ymmärrys,

sydämen viisaus painunut

hämärään.

 

Niin saapui yön pimeydessä

kaunis nainen iätön,

taivaasta laskeutui öisen

Maan kamaralle.

Haistoi ja kuunteli

kuinka sykki Maan sydän

jalkojensa alla,

lempeästi lauloi salojaan,

kuiskauksin ihmiskorvalle

kuulumattomin.

 

Olisiko ihminen vielä yhtä

näkymättömän kanssa,

muistaisiko kuinka katsoa

syvälle peuran,

Taivaan pyhän ratsun

silmiin?

Vieläkö pystyisi puhumaan

sydämen kieltä,

koskettamaan ja tuntemaan?

 

Takaisin edelliselle sivulle